Autovero
Autoveron määrä riippuu auton yleisestä vähittäismyyntiarvosta Suomen markkinoilla sekä päästölukemasta (CO2). Autoveron keräämisestä vastaa Verohallinto.
Autovero lasketaan auton arvonlisäverollisesta hinnasta määrittelemällä aluksi verotusarvo. Verotusarvo on auton yleinen arvonlisäveron sisältävä vähittäismyyntiarvo, joka saadaan maahantuojan autolle ilmoittamasta vähittäismyyntihinnasta vähentämällä siitä tavanomaiset alennukset.
Alimmillaan autovero on 0 % ja korkeimmillaan 50,0 % auton kokonaishinnasta. Pakettiautojen autovero lasketaan samalla tavoin kuin henkilöautolla, mutta verosta myönnetään hiilidioksidipäästöön perustuvasta veroprosentista alennusta, mikäli ajoneuvon kokonaismassa ylittää 2 500 kg rajan.
Autoveron laskenta
Autovero on verotaulukon mukainen osuus verotusarvosta, joka sisältää myös autoveron itsensä. Näin laista ilmenevä veroprosentti soveltuu paremmin jo lasketun autoveron määrän tarkistamiseen.
Uusien autojen autoveron määrän laskentaperusteena käytetään maahantuojan ilmoittamaa hintaa, johon sisältyy arvonlisävero, mutta ei autoveroa. Autoveroprosentti määritetään pyöristettynä yhteen desimaaliin.
Käytettynä maahantuodut ajoneuvot verotetaan Suomeen tuotaessa samalla tavoin kuin samana vuonna Suomessa käyttöönotettu auto on täällä verotettu. Käytettynä verotettavasta ajoneuvosta peritään autoveroa enintään se pienin määrä, joka samanlaisena pidettävän Suomessa jo aikaisemmin rekisteröidyn ajoneuvon arvossa on jäljellä. Verohallinto selvittää aiemmat veroprosentit ja soveltaa verotuksessa näistä alinta. Näin ollen esimerkiksi vuonna 2009 Saksassa käyttöönotettuun autoon sovelletaan vuoden 2009 veroprosenttia. Vähittäismyyntihintaa koskevat arvot poimitaan Verohallinnon MAHTI-järjestelmästä siten, että sieltä valitaan vertailuarvoksi mahdollisimman samanlaiset ajoneuvot.
Autoveron ongelmallisuus
Auton ensirekisteröinnin yhteydessä kerätty autovero ei tue liikennepoliittisia tavoitteita, sillä se nostaa keinotekoisesti autojen pääoma-arvoa ja on lisännyt autokannan ikääntymistä Suomessa. Liikennepoliittisiin tavoitteisiin onkin jo vuosia sitten kirjattu autoilun verotuksen painopisteen siirtäminen hankinnasta käytön verotukseen.
Mitä kalliimpi kulutushyödyke on, sitä pidemmäksi sen taloudellinen pitoaika kasvaa. Autojen korkea hankintahinta on pääsyy siihen, miksi Suomessa autojen keski-ikä ja romutusikä ovat noin kolmanneksen EU-keskiarvoa suurempia. Liikennekäytössä olevien autojen keski-ikä on viime vuosien aikana kasvanut 3-4 kuukaudella vuosittain.
Autokannan ikääntyminen hidastaa merkittävästi liikenteen energiatehokkuus-, liikenneturvallisuus- ja ilmastotavoitteiden saavuttamista. Autokannan ikääntymisen ja vanhojen autojen pienen poistuman takia ajoneuvotekniikan edistysaskeleet muun muassa autojen kolariturvallisuudessa ja energiatehokkuudessa yleistyvät muita EU-maita hitaammin.
Autokannan nuorentamisen ja kotitalouksien ostovoiman lisäämisen lisäksi autoveron alentamista ajavat sen rakenteelliset ongelmat. Autovero taipuu huonosti EU-lainsäädäntöön. Suomi onkin toistuvasti joutunut korjaamaan autoverotusta, jotta se ei rajoittaisi tavaroiden vapaata liikkuvuutta ja olisi EU-lainsäädännön mukainen. Käytettyjen autojen maahantuonnissa autovero on työläs, sillä jokaiselle maahantuodulle autolle on määritettävä erikseen verotusarvo. Erimielisyydet käytettynä maahantuotujen autojen verotusarvoista verovelvollisen ja verottajan välillä ovat yleisiä ja työllistävät oikeuslaitosta ja Verohallintoa. Autovero hankaloittaa käytettyjen auton maastavientiä, sillä veron palauttaminen on hallinnollisesti raskasta.
Valtion talouden kannalta autovero on hankalasti ennakoitava ja suhdanneherkkä veroerä, sillä sen kertymä riippuu ensirekisteröintimäärästä. Uusien autojen myynti vaihtelee talouskehityksen mukaan, joten taloudellisen laskusuhdanteen aikana autoverokertymä pienenee. Kilometripohjaiset verot ja vuosittainen ajoneuvovero muodostaisivat autoveroa stabiilimman veropohjan. Ne ovat myös kuluttajan kannalta edullisempia ja hallittavampia, sillä ne eivät kasvata auton pääomakustannuksia ja autoon sidotun pääoman määrää.
Autoveron historiaa
Autovero otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1958 alun perin tilapäisenä vuoden mittaisena verona, jota perittiin uusien henkilöautojen ja moottoripyörien hankinnan yhteydessä. Autoveroa edelsi vuonna 1953 käyttöön otettu hinnantasausmaksu, jonka tavoitteena oli pitää ajoneuvojen myyntihinnat tasaisina valuuttakurssien ja kauppamuotojen vaihteluissa. Autoveron perusteena oli valtion huono rahatilanne ja siitä oli tarkoitus luopua heti kun valtion taloudellinen tilanne paranee. Autoverotus on kuitenkin jäänyt pysyväksi veroksi ja sitä on vuosikymmenten varrella muutettu useaan otteeseen.
Vuonna 1962 veroa korotettiin merkittävästi ja laki laajennettiin koskemaan myös yksityisessä käytössä olevia pakettiautoja. Korotuksen taustalla oli tuontisäännöstelyn purkaminen, jolloin uusien autojen ostopaine haluttiin jakaa useille vuosille.
Autovero oli 1960-luvun alussa 40–90 % auton verotusarvosta. Valtion maksutaseongelmien vuoksi veroa korotettiin useaan kertaan 1960- ja 1970-luvulla ja vuonna 1967 vero muutettiin lainsäädännöllisesti pysyväksi. Vuodesta 1971 pakettiautojen verovapaus rajattiin auton enimmäismitoilla, joten myös ammattimaisessa käytössä olleista autoista on siitä lähtien peritty autoveroa. 1970- ja 1980-luvuilla autoveron tasoa on alennettu useaan otteeseen ja lakia on pyritty selkeyttämään ja yksinkertaistamaan.
Vuonna 2008 autoveron rakenne muuttui hiilidioksidipäästöihin pohjautuvaksi. Tuolloin tehty muutos alensi vähäpäästöisten autojen autoveroa ja vastaavasti nosti suuripäästöisten autojen veroa.